Aurinko kun päätti retken,
Siskoistaan jäI jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo mailleen hiipi,
Päivänsäde kultasiipi
Aikoi juuri lentää eestä sen,
Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
Se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
Milloinkaan elää päällä maan.
He katselivat toisiansa
Menninkäinen rinnassansa
Tunsi kuumaa leiskuntaa.
Sanoi: "poltat silmiäni,
Mutten ole eläissäni
Nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
On pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien
Ja sinut armaakseni vien!"
Mut säde vastas: "peikko kulta,
Pimeys vie hengen multa,
Enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
Ellen kohta valoon lennä
Niin en hetkeäkään elää saa!"
Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
Kun menninkäinen yksin tallustaa,
Hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
Ja toinen yötä rakastaa.
