Kun yö on loputtomana Ikuisuuden varjo yllämme Taistelun kentät kristityn Kuoleman kehtona Ovat Hornan mahdin Monumentaalisin luomus.
Sen pahuuden musta Pantheon. Niin kauas kuin silmä kantaa Lojuu iskujen murjomia Elottomia ruumiita Elämän heistä poistuneena, Mustan raudan purtua (heidän) Lihaansa kalvaen, polttaen, Raastaen ja repien.
Taistelun yö muuttui lopun saapuessa Synkemmäksi, Kristinkansan kuolemalla Valon lyöden.
Haudaten sen papit tuhkaan Joka oli heidän kirkoistaan jäljellä.
Noina hetkinä tuho, hävitys ja kuolema Kävivät Grimsgardin pihasta marssien Lopun kaikki ennustukset totena käsillään.
Aseina joilla Jumala ja Poikansa Hakataan hengiltä, Nyt. Ja uudelleen. Yhä muistojemme toivossa. Uudelleen.
