[1]
Kauan sitten kylän päässä syntyi kaksi poikaa,
kaksi perillistä sodanjumalan karhuntaljoin verhotun.
Jo kolmen iästä, sanovat, toisiansa alkoivat harjoittaa
ja kun teräksensä yhteen kalahti, saattoi kuulla ukkosen.
Kauan sitten kylän päässä varttui kaksi poikaa,
kaksiko vain typerystä kuolemaa pilkkaamaan?
Ei yksikään haava vielä ollut tehnyt
tehtäväänsä
ja siksi kai sitä miekasta vihollisen täytyi anoa.
Aina kunnia houkuttaa nuorta kansaa
(ryöstöretki merten taa) ja taistelu sitäkin enemmän.
Varmaan turmaan rientävän tielle
vain toinen hullu uskaltautuu.
[2]
Kun kenttä hohkaa kärsimystä ja kirveet lentävät,
leikki kanssa kuoleman vain yltyy.
Niin riemukasta lapsien on päitä pudottaa
kuunnellessaan sotajoukkoa hurraavaa.
[3]
Usein käykin vain niin et' vertaisesta tulee alempi.
Tarinan kulku voitoista kääntyy
ja maine ihmisen helposti antaa veljensä unohtaa.
Ylpeys, tuo kavalin tauti päällä maan,
näin on vienyt taas yhden uhrin muassaan.
Kumpi lie se epatto, kilpi alhaalla ja miekka koholla
teilleen mennyt vaiko hän joka hautoja kaivaa saa?
Heikompaa voima mik' riepottaa;
kotinsa on iäksi jättänyt tahtoen vielä surmata.
Kunniaton moinen työ.
