Paeivaensaede Ja Menninkaeinen
Aurinko kun päätti retken
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen,
kun menninkäisen pienen näki
vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi
milloinkaan olla päällä maan.
Katselivat toisiansa,
menninkäinen rinnassansa
tunsi kuumaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
mut en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi
mun sokeaksi saa
- on pimeässä hyvä asustaa.
Käy kanssani niin kotiluolaan
näytän sulle tien
- ja sinut armaakseni vien!"
Säde vastas: "Peikkokulta,
pimeys vie hengen multa
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!"
Niin lähti kaunis päivänsäde
mutta vieläkin,
kun menninkäinen yössä tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä
valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.
