Katselevat taivaalle, tulee pommikonelaivue.
Matalalla auringossa välkkyen.
Irrottaa pomminsa, puolentoista sataa.
Jotka kiiltävät kauniisti, sirosti suuntaansa etsien.
Pudoten ensin hitaasti, sitten nopeammin.
Lopulta näkymättömiin häviten.
Kun maa alkaa tärähdellä, hypähdellä, keinua.
Sydän jättää väliin pari iskua.
Murskaavat paineaallot humahtelevat.
Repien edestään kaiken irtoavan.
Hetkittäin maa tuntuu alta katoavan.
Toisinaan hypähtäen ylös.
Lyöden vasten rintaa ja kasvoja.
Savu, tomu ja lumi peittävät tienoon verhoon sakeaan.
Joka pakkaspäivän auringossa saa hohteen luonnottoman.
Kuuluu voihkaisuja, heikkeneviä avunhuutoja.
Tulee uusi laivue ja pommit irtoavat.
Avuttomana, liikkumatta kohtaloonsa katsoen.
Makaa hiljaa paikallaan, vaikka kovin pelottaa.
Työntää naamansa mustaan kitkerään tantereeseen.
Tuntee kuoleman lähestyvän, kuin painajaisessa sitä odottaa.
Yrittää tiukemmin tarrautua maahan, painerenkaiden ristiaallokossa.
Kun toiset olkansa yli ylös vilkuillen, epätoivoisesti etsivät suojaa.
Alla on joku, päälle putoaa joku.
Velttona, verta valuvana, räjähdysten riepottelemana.
Sirpaleiden silpomana.
Taas tulee uusi laivue ja pudottaa pomminsa.
Kiviä puita ja miesten kappaleita, ympärille maahan sataa.
Vaipuu hiljaa vainajien viereen, vääntäytyy veristen vaatteiden väliin.
Mahdollisimman syvälle.
Ei tulevaisuutta, vain tämä hetki…
