Ei kuulunut heikoimpien itku lapi tykkitulen pauhun.
Ei laulettu ilovirsia keskella hulluuden ja kauhun.
Vaaristyi hymy pakokauhun sekaiseen irvistykseen.
Kun repivat kranaatit ruhoja kappaleiksi yksi toisensa jalkeen.
Siella sateessa mullan, lihan ja sirpaleiden.
Etenivat periksi antamatta, koko joukko samaan huutoon yhtyen:
"Hakkaa paalle !" - raikuen tulimeressa , revityn maan keskella.
Isat, pojat yhdessa kavivat, taistoon rinta rinnan menivat.
Kun tuhansissa vieraat laskettiin, oli satoja vain vastassaan.
Soturit nuo taipumattomat loivat paalle kaikella sisullaan.
Siella sateessa lumen, veren ja pirstaleiden.
Peraantymatta vastasivat sotajoukolle vihollisen.
Silmat kyynelista kuivattiin, vihalle valta annettiin.
Korpien syvyyksissa vapaus kallis kustannettiin.
Sadanviiden paivan painajainen, synnyinmaan rajoja repien.
Kun yritti raiskata valta ylivoimainen, lipun sinivalkoisen
